And even if it takes a lifetime to learn I'LL LEARN.

Koulustressi alkaa olla sitä mallia että itsensä jojoon vetäminen tuntuu enää marginaalisella tasolla läpältä. Mulla on päässä jokin vamma joka ajaa mut aina tekemään valintoja, jotka johtaa tilanteisiin, joissa koen itseni aivan saatanallisen huonoksi ja arvottomaksi elämänmuodon irvikuvaksi -kauppis on tästä kerrassaan mielenkiintoinen esimerkki. Matikkanero kun olen ykkösriviä pukkaa, ja keskiarvo keikkuu kakkosessa, mikä puolestaan johtaa siihen, että vaihtohaaveet taitaa jäädä juurikin niiksi, haaveiksi.

Mutta hei. Vaikka saan taas tätä perinteistä "tyhmä!" -paskaa niskaan (esimerkkinä tästä kuinka eräs luentotoverini totesi että sitä lohduttaa kuinka mä sentään oon koulumenestyksessä aina sen alapuolella... se oli vaan läppä kuulemma) mutta en mä oikeasti ole tyhmä. Olin kai joskus fiksukin. Vääristynyt minäkuva on ihan perseestä, ja koulu aiheuttaa mulle sitä mitä photoshopatut lehtikuvat anorektikoille: akateemisesti vääristyneen minäkuvan. Enkä mä pidä siitä, en ollenkaan, enkä alistu sellaiseen. Herranjumala oon matikkapainotteisessa yliopistossa, EN VOI OLLA TÄYSI IDIOOTTI MUUTEN EN OIS PÄÄSSYT SISÄÄNKÄÄN.

Itseään henkisesti perseelle potkivin terveisin, Karla.

Loppuun vielä asiaankuuluva voimabiisi Devin Townsendilta:

Syksystä

Se ois syksy taas, ja tunnen sen jokaisella solullani. Jotain jännittävää on tapahtumassa, tiedän sen. Jotain siinä, miten aurinko viistää maata, miltä tuuli maistuu, miten tähdet loistavat taivaalta kirkkaanpina kuin koskaan, pieniä merkkejä kunhan vain osaat etsiä niitä. Ja maailma on maaginen ja täynnä mahdollisuuksia ja ihmeitä, ja mä olen niiden keskiössä: oon tarinan päähenkilö, sankari joka voittaa pahan, karkoittaa hirviöt loistolla mitä mun olemus säkenöi. Nyt on mun hetki, pimenevät illat ja energian väriset lehdet kuiskivat. Ja mä olen valmis.

Mutta tiedän, ettei mitään tule tapahtumaan. Mä valmistaudun, odotan että kohtalo tulisi ja tekisi tehtävänsä, mutta samalla tiedän että ei, mikään ei tule muuttumaan. En tuu löytämään itsestäni mitään ihmeellistä voimaa, eikä kukaan tule hakemaan mua pois täältä kohti tarkoitustani. Mä voisin parantaa maailman, tuhota sen, mutta mulle ei anneta siihen mahdollisuutta.

Se fiilis iskee marraskuussa. Pelkään marraskuuta -syyseuforian hinta peritään talvikuukausien hallan mukana.

Hankituta elämä

Ota itsesi panttivangiksi ja uppoudu olemattomaan elämään

Mä en tiedä olenko ainoa olento online joka elää kausissa, mutta nyt on asia niin, että mun kohalla tuulet kääntyvät jälleen. Oon ollut viimeaikoina äärimmäisen sosiaalisella tuulella: en mitään ois tehnyt mieluummin kun bailannut pusikoissa ja rellestänyt uusien tuttavuuksien etsintäreissuilla aamuöisessä keväässä. Eilen sitten jokin mun pään sisällä naksahti, biologinen kello tai mikälie, joka sanoi että talviunet ois poikaa. Ei tunnu siltä, että osaisin olla ihmisten kanssa niinkuin ennen; kaikki mitä tulee suusta ulos on jostain syystä typerää tai teennäistä. Jopa keskustelut kavereiden kanssa saa mut tuntemaan oloni totaaliseksi idiootiksi.

Sosiaalisuus ylipäätään tuntuu siis aiheuttavan mussa oksennusreaktioita, hyi olkoon ajatustakin. Sen sijaan pleikkari ja mielikuvitusmaailmamöllötys on alkanut hehkua uudenlaista valoa, ja mikään ei olisi niin ihanaa kuin lukkiutua jonnekkin nurkkaan ja kasvaa sammalta -joku uusi, ihana kirja jonka kautta voisin elellä olis oikeastaan kaikki, mitä tarvitsen elämältä. Homer tiivistää kituvan oloni työpaikalla jokaista yksityiskohtaa myöten:

Että tällaista. Kokeeko joku muu sosiaalisuuden suhdannevaihteluita, vai olisiko aika mennä hoitoon?

Hengitä

Niitä päiviä kun piti saada aikaiseksi. Yksi mun tulevan ihmisarvon määrittävistä kokeista olisi jälleen edessä, ja olisi pitänyt lukea. En lukenut. Tyhmä mikä tyhmä, laiska mikä laiska. Puolustuksekseni voin todeta vain, että tänään oon tuntenut kaiken vahvasti, ja sellaisina päivinä mä en kykene mihinkään mikä ei olisi vähintäänkin melodramaattista.

- Oon löytänyt musiikin uudestaan. Tai ei me olla oltu missään vaiheessa kunnollisessa välirikossa, mutta pahimpaan fanitukseen verrattaessa on ollut huomattavissa pientä etääntymistä. Mutta nyt. Mieltälaajentavat, seiniä kaatavat, huumaavat ääniaallot -olin unohtanut että sellaisia on. Biitti joka tuntuu saavan sydämmen hakkaamaan samaan tahtiin kanssaan. Hengitän sitä. Elän sitä. Mieletön fiilis.

-Oon tuijottanut auringonpaistetta ja polttanut liikaa. Savukiehkurat näyttävät kauniilta valoa vasten enkä voi lopettaa. Itsensä savustaminen on typerää, se tappaa mut, mutta tämä oli niitä hetkiä jolloin tuntui että ihan samaa settiä se on kuin koko elämä, kaunista, kamalaa. 

-Päätin, että pesen käteni kaikesta rakkaussoopasta. Sellainen on vähän sama homma kuin kommunismi: teoriassa hyvä idea, mutta käytäntö on verta, suolenpätkiä ja yleistä kaaosta.

Ei tähän väliin vaan oo mahtunut matematiikkaa. Fail on päivän sana, mutta kun mietin elämää, yksi poltettava asia on, etten ole siellä missä haluan. Kannattaako siis stressata?

God knows you lonely souls

Kuuntelin tätä biisiä youtubesta (joo Assassin's Creedin video taustalla koska se on kuul) ja törmäsin mielestäni päräyttävään kommenttiin aiheesta jonka päätin jakaa tänne kaiken kansan nähtäväksi:

You cant give away help, when you help someone else you are giving something else to this person, support, guidance, whatever.. But not help. One can have all the help available in the world and still be unable to fix a situation because still lacks what is really needed: The will to change yourself. Any given person in reality can only help one person in the whole world and that is oneself.

 

 Ei asiaa voi todemmin sanoa. Liian moni kokee elämäntuskaa siitä, ettei pysty auttamaan läheisiään tiettyä rajaa pidemmälle heidän ongelmissaan. Loppupeleissä on ihmisen itsensä valinta haluaako hän auttaa itseään ja edetä elämässä, vai jäädäkkö rypemään itsesäälissä. 

 

Näistä tosi syvällisistä toteamuksista oon tehnyt päätelmiä elämästä: mun on laitettava piste koko tän päivän jatkuneelle matikanopetusyritykselle isäni toimesta. Emmä opi noita juttuja kun mun oma morivaatio on nolla!! :'D

Anna viimeiset rahasi katusoittajille ja kasvata identiteettiäsi Pottermoressa

Junat. Mikään ei inspiroi ja epäinspiroi mua samalla tavalla kun nämä saatanalliset könöttämismasiinat, missä on istuttava perseellään tuntikausia, varsinkin jos sattuu asumaan talvikaudet niinkin eteläisessä maailmankolkassa kuin Kuopio. Halleluja, välillä tuntuu, että tää on mun kolmas koti. Kasvan sammalta. Lisäksi toteutin otsikon sanomaa, ja annoin kaikki rahani Helsingissä katusoittajille, ja näin ollen ainoa tekeminen mitä mulla on täällä koostuu koneella hengaamisesta (yleensä kun syön). Tän blogin perustin juuri kälättääkseni tylsyyksissäni paskaa -tykkään kovasti kirjoittaa pienen maailmani menosta, mutta jotenkin tuntuu turhauttavalta tehdä sitä gallerian puolelle. Koska. Siis. Ymmärrätte.

Mutta se esittelystä. Jotta tämä postaus ei olisi ihan niin turhanpäiväinen kuin mikä se väistämättä kaksijakoisessa junamotivaatiossani tulee olemaan, kerron teille pohdintojani Pottermoresta jossa mut juuri lajiteltiin tupaan. Varautukaa ylianalysointiin!

Ekana tupana Luihuinen, johon päätymistä olisi seurannut väistämätön, viikkokausien identiteettikriisi. Luihuisesta tulee mulle ekana mieleen asioita kuten "katala", "omaa etua tavoitteleva", "kiero", ja ää en vaan halua allekirjoittaa sellaisia piirteitä. Toisaalta todettiin yhden mun hyvän kaverin kanssa että se olis sopinut luihuiseen kuin käärme niiden perustajan kammioon, ja se on ihana ihminen... Ja hei Merlin oli Luihuisessa, MERLIN. Että respect heille but definitely not love!

Korpinkynsi ois ollut  kakkosvaihtoehto siinä, minne olisin halunnut päätyä. Se on musta tupana ylevä jotenkin, ja avoin ideoille: nerot (myös hullut sellaiset) kerääntyy sinne. En kuitenkaan päätynyt Korppaajiin. Meditoin että siitä huolimatta että oon suht koulufiksu mä en saa mitään tunteiden paloa opiskelemisesta ja uusista asioista ja kokeilemisesta ja muusta sellaisesta -ahdistavaa, jos suoraan sanon. Järjettömät tunteet ennemmin kuin tunteeton järki mitä muhun tulee.

 

Puuskupuh on puolestaan... puuskupuh. Siis että. Koen sen persoonattomaksi. Ja lattealla tavalla kiltiksi tuvaksi. Anteeksi kaikille puuskupuheille, mutta en vaan nää pohjattomassa ystävällisyydessä mitään eloa :D  Vika on mussa epäilemättä.

Onnea niille, jotka jaksoivat lukea näin pitkälle asti! Kuten ehkä päättelitte, päädyin itse Rohkelikkoon. Lempitupaani. Mietin jälkeenpäin, että ruikutinko itteni sinne sisälle, mutta tavallaan uskon ettei se ollut ainoa syy tässä. Gryffindorin jäsenillä tuntuu olevan (typerän)idealistinen asenne elämässä: moraalikäsitys ei ole turhantarkka kunhan tehdään pää pystyssä se mikä on oikein, kaveria ei jätetä, omaa asiaa ja rakkaita puolustetaan henkeen ja vereen, ja sit adjektiivit kuten rohkeus ja ritarillisuus ja lojaalius ja ja ja!! Paljon hienoja, korneja juttuja siis. Rakastan. Ja mä pääsin sinne. Olen tästä päätellyt että kai mä sitten olen korni, idealistinen ihminen  o/

Huhhuh, mikä hallitsematon avautuminen, mutta tulipahan tääkin bloginpuolikas avattua! Mitä itse olette mieltä tupajaoista?